Lähde: Alakylän ja Kahvenitsan koulupiirien kyläkirja
Vierailu Pyhäjärvellä 1950-luvun lopulla
Olimme rakentaneet Kiikkaan jo uuden, kauniin kodin. Pellot kasvoivat hyvin ja nurmi viheriöi pihamaalla kukkapenkkien ympärillä. Kaikki oli somistettu niin hyvin kuin olimme jaksaneet ja kerinneet. Mutta silti nämä seudut, talot ja kylät eivät tuntuneet ja näyttäneet siltä kuin synnyinseu- tuni Pyhäjärvi. Sinne oli päästävä. Ja sinne lähdinkin vaimoni kanssa junalla kesäkuun 16. päivänä 1957. Juna vei meidät ensin Viipuriin ja siitä halki yöpimeän kannaksen Leningradin miljoona- kaupunkiin. Ensimmäinen havaintoni kannaksella oli se, jonka olin tyystin unohtanut, että yöt ovat sieltä paljon pimeämpiä kuin Satakunnassa. Mutta ilmasto hyväili kasvojamme ja käsiämme paljon lauhkeam- min ja lämpimämmin kuin Satakunnassa. Nyt muistin, että sellaisethan ne yöt Karjalassa olivat lapsuudessammekin, lämpimät. Peitot oli potkittava kesällä vuoteessa pois, nukuimmepa sitten tutussa tuvassa, kamarissa tai aittarakennuksen ”kesämajassa”. Leningradissa Suomalaisen mieleen jäi tässä suuressa miljoonakaupungissa se ystävällisyys, millä meihin suh- tauduttiin. Erotuimme pukeutumisensa puolesta melko hyvin yleisestä katukuvasta, varsinkin ais- tikkaasti pukeutunut naisväkemme. Eikä ollut harvinaista, että vastaantulija pysäytti suomalaisen, sanoi muutaman ystävällisen sanan ja kuiskasi sitten suomeksi ”nailon”, ”kenkä”, ”sukka”, ”pu- ku”, ja selitti, minkä verran hän olisi halukas niistä maksamaan. Ensin tarjous on pienempi, mutta kasvoi kasvamistaan. Eikä liene harvinaista sekään, että suomalainen turisti luopui yhdestä ja toi- sesta vaatekappaleestaan, rakensihan sekin rikkinäisiä välejämme. He saivat sitä, mitä meillä oli ja avasivat puolestaan meille ovensa ja näyttivät, mitä heillä oli. Toiseksi pisti matkustajan silmään se seikka, että Stalinin kuvat ja palvonta oli pyyhitty pois. Sta- linin kuvan näimme vain Metron maanalaisen rautatien asemalla. Nämä asiat avarsivat näkemyk- siämme naapurimaan nykytilasta. Enemmän olimme kiinnostuneita siitä, missä on se asema ja tie, joka johtaa entisille asuinsijoille, Pyhäjärvelle, Räisälään,Valkjärvelle, Käkisalmeen. Jo junassa menomatkalla puhe siirtyi tähän yhteen ainoaan asiaan, pääsyyn kotiseudulle Karjalaan. Mutta sinne ei päässyt vielä muuten kuin Leningradista henkilöautolla. Ja kun pirssikyyti Neuvos- toliitossa on valtion käsissä, oli viisainta suunnasta askeleensa autoasemalle ja esittää siellä asian- sa. Hyvä oli, jos matkustaja osasi piirtää kartan tiestä, mitä oli kuljettava, sillä Neuvostoliitossa ei ollut karttoja tieverkostosta yleisön käytettäväksi. Mutta jos hyvin sattui, saattoi löytyä autonkul- jettaja, joka jo tunsi tien ennestään Kannakselle, ainakin Rautuun asti, missä useimmat heistä oli- vat käyneet. Jos turistilla oli huono onni, hän saattoi saada kuskikseen henkilön, joka lähtee häntä kuljettamaan Kannakselle tietä, jolta oli käännyttävä takaisin. Näin kävi meille ensimmäisenä päivänä, jonka johdosta mielemme olivat (Räisälän miesten kanssa) alakuloiset ja hiukan ärtyneet. Mutta sanot- tiinhan Karjalassa, ettei ensimmäistä pahaa pidä säikähtää. Niin me hankimme toisen autokuskin ja yritimme seuraavana päivänä uudelleen. Vaimoni ei enää lyöttäytynyt mukaamme. Minä ja kolme Räisälän miestä, Tauno Tiussa, Mauno Puputti ja Lauri Inkinen lähdimme kesäkuun 19. päivän aamuna ”peukalot pystyssä” matkaan. Havaintoja matkalla Leningradista Terijoelle kuljettiin hyvää kestopäällysteistä tietä, ja matka joutui niin, että oli vain tuokio, kun olimme Terijoen vilkkaassa kylpyläkeskuksessa, missä ihmisvilinä oli ilmeinen ja ta- loja tuhkatiheään, niistä useat venäläisten rakentamia. Mutta ruoka oli ravintolassa kallista. Mekin aterioimme (edellisenä päivänä) seitsemän henkeä, vaatimattomassa, mutta sikäläisittäin keskita- son ravintolassa, ja kalasoppa, leipä, jonkinlainen virvokejuoma ja voi maksoivat yhteensä 100 ruplaa eli noin 5000 markkaa. Samanlainen ateria Suomessa maksaisi samanlaisessa ravintolassa
Lähde: Alakylän ja Kahvenitsan koulupiirien kyläkirja
n. 150-200 markkaa henkilöä kohden, joten ero oli huikea. Ravintolatyöstä oli siis Neuvostoliitos- sa maksettava hyvin. Kun vielä saimme autoomme lisää polttoainetta, olimme valmiit jatkamaan matkaa kohti Kivenna- paa, Rautua, ja Sakkolan Kiviniemeä. Nämä alueet näyttivät olevan sodanjäljiltä vähän asuttuja. Muutamia mustankirjavia lehmiä näkyi laitumella ja pelloilla kaalin ja perunan istuttajia, oraspel- toja ei näkynyt. Vasta saavuttuamme Sakkolan Viikslahteen asutus tiheni ja auton ikkunasta katso- en näytti, että sinne oli rakennettu oikein kaavoitettu omakotialue. Noitermaa Saavuttuamme Noitermaahan tunsin jo maisemat hyvin. Kylän keskustaan oli kohonnut uudisra- kennuksia, jotka vähän keskeneräisinä ja maalaamattomina odottivat asukkaitaan. Oli iltapäivänä alku, miehet lienevät olleet työmaillaan kun kylän raitilla ei näkynyt kuin naisia ja lapsia, eikä pol- kupyörillä tai henkilöautolla kulkevia ihmisiä. Tienvarressa näkyi karjalauma ja talojen pihoissa juoksenteli kanoja. Pian saavuttiinkin jo Pikonjoelle ja sen vieressä olevalle Montrualle, kylä näyt- ti olevan autiona. Mutta heti kun nousimme aseman mäelle Alakylään, huomasimme, että Pyhäjär- vi oli sittenkin asuttua. Asemaseudulle oli rakennettu muutamia uusia taloja. Junat Pysähtyivät tai puuskuttivat ohi kohti Käkisalmea tai Kiviniemeä. Minähän en ollut lähtenyt katsomaan junia, vaan katsomaan omaa kotiani. Jäin pois autosta Alakylän tien ristillä, räisäläläiset jatkoivat omille kylilleen. Minun piti kiirehtää ehtiäkseni käydä jalkaisin vajaan kahden kilometrin päässä olevassa kodissa- ni. Puikkoisissa Kun astelin tuttua, mutta nyt oudolta vaikuttavaa Kahvenitsan tietä, tuli vastaani muutamia naisia tyypillisissä venäläisissä puvuissa. Hevosmies ajoi myös tietä nelipyöräisillä työkärryillä eli tele- koilla.Tein vastaantuleville ”trostuit”, hyvää päivää, johon he vastasivat ystävällisesti, minua py- säyttämättä. Ihme kylläkin, minkäänlaista pelkoa tai jännitystä en tuntenut, vaikka harppailinkin tietä kielitaidottomana ja yksin. Olin saanut käsityksen, ettei täällä nyt ole enää mitään hätää. Pettymys Päästyäni kotikylääni Puikkoisiin havahduin kuin unesta. Kotikyläni ei ollutkaan muistikuvani mukainen. Sen pellot, tiet, polut ja talot olivat ”kutistuneet” sellaisella tavalla, että ihmettelin. Lap- suuden silmin saatu kuva synnyinseudustani oli nyt auttamattomasti rikki. Mutta pian outo tuli jälleen tutummaksi, niin että monta rakasta paikkaa löysin ja näin, vaikkakin rappeutuneena ja toisenlaisena kuin aikaisemmin. Jo menomatkalla huomasin, että kansanedustaja Matti Pärssisen hänen veljensä kanssa yhteisesti omistaman tilan rakennukset olivat poissa. Samoin oli käynyt Tuomas ja Juho Pärssisen talolle ja Alakylän Nuorisoseura Pyrinnön talolle, josta oli jäljellä vain ulkorakennukseen sijoitettu putka. Pekka Pärssisen perillisten taloa ei myöskään enää ollut eikä Kiivernotkossa Tuomas Kaasalaisen taloa. ”Kortteikon kulma” Kahvenitsassa vaikutti asumattomalta ja pellot pensastuneilta. Peltola- dot eli sarraimet olivat myös melkein järjestään hävinneet, samoin peltojen ojat. Mutta kotikyläni pellot eivät olleet pensastuneet, vaan tasaisen kauniit. Aitoja ei tietenkään näkynyt. Kahvenitsan- järven rannalle oli raivattu hevoslaidun. Kahvenitsanjärvi tuntui nyt hiljaiselta. Vesi oli noussut korkeammalle, joten liekö se vaikuttanut, että linnut olivat lähteneet ja tuttu lintujen konsertti puuttui. Ne talot ja ulkorakennukset, mitkä kylässä olivat jäljellä, olivat rappeutuneet, ikkunalaudat rempallaan ja katot paikkoja täynnä. Olipa meille outoja olkikattojakin ilmestynyt. Kylämme jokaisessa jäljelle jääneessä talossa näytti olevan asukkaat. Asukkaat näyttivät hyvin suomalaisten kaltaisilta, vaaleita ja saman kokoisia ja näköisiäkin. Lapset olivat kesämekot päällä. Oli parhaillaan kaalin istutusaika ja Soini Pärssisen pellollakin työskenteli ainakin kymmenen neitosta kaalin istutuspuuhissa. Kävin heidän luonaan ja otin valokuvan näistä
Lähde: Alakylän ja Kahvenitsan koulupiirien kyläkirja
hymyilevistä neitokaisista. Perunaa näytti olevan runsaasti kylvössä ja se kaalin ohella näytti ole- van päätuotantosuuntana. Matkamme alkuosaa Kivennapaa ja Sakkolan seutuun verrattuna kotiky- lämme näytti olevan kulttuuriseutua. Kaikilla oli sähkövalo ja kylän keskusradio lähetti valtion ohjelmaa, jota kyläläiset saivat kuunnella. Asukkaat näyttivät tyytyväisiltä. Lapsuudenkotini Talossa asui nyt 7-henkinen perhe. Isäntä näytti jollakin tavalla häpeilevän tai ainakin kaihtavan valokuvausta, mutta emäntä, pojat ja tyttäret olivat varsin välittömiä ja ystävällisiä. Kohta kun menin taloon emäntä pyyhkäisi tuolia ja kehotti istumaan. Yritin selostaa kuka olin, mistä tulin ja mikä oli matkani tarkoitus. Emäntä toi minulle hiivaleivän tapaista purtavaa ja maitoa. Voita ei ollut, mutta maitoa näytti riittävän, jokaisessa talossa näytti olevan lehmä. Heilläkin tämä lehmä oli pihassa vasikoineen. Kanojakin juoksenteli pihassa poikasineen. Tämä piirre oli muuten ylei- nen. Minut vietiin myös kamariin. Sen seinäpaperit oli uusittu. Siellä olivat kaikki tarvittavat huoneka- lut, eivät kuitenkaan meidän huonekalumme tasoiset. Verhot olivat ikkunoissa, ryijy seinällä ja siisti liina pöydällä. Olipa kauniita kukkiakin. Valokuvasin kotiani joka puolelta, edestä ja takaa, sivulta, ulkoa ja sisältä, sillä saattoihan olla, etten sitä enää koskaan tulisi näkemään. Puikkoisten kylän peltoaukeaa vuonna 1957. Kuva: Arvo-Matti Pärssinen. Kotikyläni Mieluummin kuitenkin viihdyin ulkona, kotikylääni tarkastellen, sillä aika riensi. Alakylästä Hei- nosiin vievää tietä ajoi nainen hevosella kuljettaen nelipyöräisillä telekoilla noin kahtakymmentä 40 litran vetoista maitokannua. Sillä suunnalla on ilmeisesti karjakolhoosi tai kolhoosin navetta. Telaketjutraktori oli kylässä. Traktorivetoisia äkeitä ja auroja oli tien varrella useampia, joten trak- toreitakin saattoi olla enemmän. Metsät vaikuttivat sillä suunnalla Pyhäjärveä koskemattomilta, kuten yleensä koko kannaksella. Mutta muutakin hyvää näkee. Kestopäällysteinen tie kulkee Leningradista ainakin Käkisalmen Norsjoelle, kertoivat Räisälän miehet. Tosin tie ei ollut hyvä, mutta kuitenkin kestopäällystetty.
Lähde: Alakylän ja Kahvenitsan koulupiirien kyläkirja
Jäähyväiset Kahvenitsaa kierreltyäni aikani oli kolme tuntia kulunut loppuun. Jätin jälleen jäähyväiset syn- nyinseudulleni. Tunnelma oli outo. En ollutkaan nähnyt sitä, mitä olin lähtenyt katsomaan. Olin nyt aikamies, lähes 30-vuotias ja näin jo kaiken toisin kuin lapsena. Mutta oli hyvä, että näin kai- ken uudelleen. Uusin mielin ja uusin ajatuksin astelin takaisin Alakylän tienristeykseen, mihin hetkisen odotettuani ilmestyi Pobedamme räisäläisine matkustajineen. Hekin olivat saaneet vil- kaista koteihinsa ja kotikyläänsä. Olimme iloisia ja vaihdoimme ajatuksia näkemästämme. Pa- lasimme toisia teitä. Bensiinikin loppui välillä, mutta sitä saatiin vastaantulevalta sotilasautolta. Tarjosimme sotilaille appelsiineja, mutta eivät ottaneet vastaan. Kesäkuun 19. päivänä 1957 klo 17.45 lähdin Pyhäjärveltä ja samana päivänä klo 21 olin takaisin Leningradissa. Pobedan mittari näytti, että olemme velkaa kuljettajallemme 700 ruplaa. Sen mak- soimme mielihyvin ja annoimme hyvän tavan mukaan, ”natsajut” päälle ja muistoksi pikku esinei- tä. Retki oli hyvin opettava. Kun saimme omin silmin nähdä sen uudelleen, minkä olimme menettä- neet, tutustua siellä olleisiin ihmisiin ja he meihin, pääsimme vähitellen mielikuvituksesta todelli- suuteen: Kaikki ei ollutkaan sellaista kuin miksi kuvittelimme. Moni kohta paljon paremmin, toi- nen kohta taasen huonommin. Kun pääsimme jälleen yli rajan Suomen puolelle, elämä tuntui rakkaammalta ja onnellisemmalta kuin matkalle lähtiessämme. Meillä oli sittenkin täällä hyvä elää ja olla. Sitä samaa toivoimme rajan takana oleville asukkaille.
Computed Tomography Inpatient Preparation 1. Clear fluid only for 4hrs before scan (Diabetics – 2hrs). Fluids are encouraged, patient will need to drink oral 2. IP with IV contrast. Need working IV or saline lock or 3. Recent Creatinine/GFR if risk factors for contrast 4. Consent for IV contrast must accompany requisition if 1. Clear fluids encouraged if having IV contrast 2. IP with I
L'EBRAISMO NELLA CULTURA OCCIDENTALE La Bibbia non è un libro su Dio, ma un libro sull'uomo. Chi è l'uomo nella Bibbia? Un essere postonel travaglio, ma che ha i sogni di Dio: il sogno di un'umanità che sia veramente la Sua immagine,che rispetti la saggezza, la giustizia e la misericordia; il sogno di Dio di non essere mai solo , ma diavere un egnere umano a compagno nel dramma continuo de
Lähde: Alakylän ja Kahvenitsan koulupiirien kyläkirja